OLEMMEKO SAIRASTUNEET HYVINVOINTIIN?

Historiallinen sote-uudistus ottaa pian ensiaskeleensa, kun tammikuun aluevaaleissa päätetään hyvinvointialueiden valtuutetuista. Puhutaan hoitajapulasta, henkilöstön pahoinvoinnista, hoitotakuusta, nuorten huonovointisuudesta, kasvavasta työuupumuksesta ja väestörakenteen muutoksesta. Ja tietysti koronasta.

On selvää, että mielenterveyspalveluille on nyt tarvitsijoita. Apua täytyy saada nopeasti ja etenkin nuorten masennusoireilu on hälyttävä ilmiö. Mutta vaikka kaikki hakeutuisivat mielenterveyspalveluiden piiriin, ei se lopulta ratkaisisi ongelmien juurisyitä.

Yhteiskunta on individualisoitunut ja markkinoistunut. Yksilöitä vastuullistetaan yhä enemmän omasta hyvinvoinnista. Tämä on johtanut onnellisuuden kaupallistumiseen. Erilaiset itseapuoppaat, self-helpit, valmennukset ja sovellukset ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ajatusmalli on iskostunut normiksi.

Tavat ymmärtää hyvinvointia ovat muutoksessa. Nyky-yhteiskuntaa leimaa huoli itsestä, itsensä tarkkailu ja jatkuva kehittämisen eetos. Väestön masennus- ja uupumisongelmien kasvaessa, yrittävät ihmiset ratkaista ongelmansa itse. Ja ymmärtäähän sen, jollei muuta keinoa ole.

Uskomme, että itseään, valintojaan, asennettaan ja ajatuksiaan työstämällä ihminen voi saavuttaa tavoitteensa. Oli kyse sitten terveydestä, hyvinvoinnista tai taloudellisesta menestymisestä. Hyödynnämme psykologiasta tuttuja sanoja ja toimintatapoja, vaikka ne olisi syytä jättää osaaville alan asiantuntijoille.

Ideaali yksilö selviytyy haasteistaan itse, eikä turvaudu yhteiskunnan apuun. Haavoittuvuutta ei sovi näyttää.

Työelämässä ongelmat helposti nähdään yksilön persoonaan kohdistuvina. Olemalla jämäkämpi, kovempi ja kehittämällä stressinhallintakeinoja selviää kyllä haasteista. Vaikka todellisuudessa olisi kyse työhön liittyvistä olosuhteista.

Itsensä kehittäminen ei ole uusi ilmiö, eikä se tietenkään ole pahasta, niin kauan kuin se ei käännä katsetta pelkästään yksilöön yhteiskunnallisten rakenteellisten tekijöiden sijaan. Kun elämän merkityksellisyys määrittyy sen mukaan, kuinka hyvin onnistuu tehtävässä löytää itsensä ja suoriutumaan, johtaa yritys useimmiten epäonnistumisen tunteeseen ja uupumiseen.

Takertumalla tavoitteisiin, joihin kaikilla ei ole mahdollisuutta erilaisten elämäntilanteiden, olosuhteiden, identiteettien tai taustojen vuoksi, aiheutamme vain kaikille lisää paineita. Mahdollisuus tuntea itsensä voimaantuneeksi ilman todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia, masentaa kenet tahansa. Ja koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, eivät mielenterveyden haasteet oireile pelkästään henkisellä tasolla. Keho alkaa myös fyysisesti sairastua.

Järjestöt, kirkko ja vapaaehtoiset auttavat hiljaisesti taustalla kaikkein huono-osaisimpia. Heitä, jotka eivät tällaisesta terapeuttisesta vallankäytöstä tuskin tiedä mitään. Kaikilla ei ole varaa itsensä kehittämisen etuoikeuteen.

Sopii pohtia, kenellä vastuu kansalaisten hyvinvoinnista kuuluisi oikeasti olla. Yksi hyvinvointialue ei pysty muuttamaan kokonaan tällaisia valtarakenteita. Useamman virkkeen yhteiskunnallisesta muutoksesta, sen vaikutuksista ja mahdollisuudesta toimia toisin, voi kuitenkin strategiaan raapustaa. Mikään ei estä nyt toimimasta edelläkävijänä ja tekemään asioita aidosti toisin.

Otetaan tavoitteeksi siirtyä yksilökeskeisyydestä yhteisökeskeisempään. Aloitetaan osallistamisesta, ja kysytään ihan tavallisilta ihmisiltä, miten heidän mielestään saisimme nyt rakennettua parhaat mahdolliset sote-palvelut. Mennään siis ihan oikeasti erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten luo. Niiden vähempiosaistenkin. Jututetaan lisäksi järjestön asiantuntijoita, jotka ovat yhteisöllisyyden ammattilaisia.

Lääkitsemällä vain pelkkää oiretta, emme paranna itse sairautta.

Kommentit

Jätä kommentti